Duracell-heeleri

😮 Rapsu on duracell-heeleri, varsinainen adhd-yksilö ja nollasta sataan hetkessä kiihtyvä. Paljon on tehty töitä rauhoittumisen eteen ja jos vertaan aikaan, jolloin kirjoitin yliaktiivisesta Rapsusta, on edistymistä tapahtunutkin. Itse kun vain tuppaan olemaan sellaista "mulle-tänne-kaikki-heti" tyyppiä, niin tuntuu pitkältä rupeamalta tämä. 

Eniten töitä on vielä edessä ovissa kulkemisessa. Vaikka et koiraa juuri nyt missään näekään, avaappas ovi niin johan on koira ulkona/rappukäytävässä. Tuntuu, että riiviö-heelerin nopeus on jotakuinkin verrattavissa "puolihimmeään valonnopeuteen". Ja kun tehdään tietoisesti lähtöä ulos, ja pyydät koiran maahan, niin sillä sekunnin sadasosalla kun avaat oven, on se jo menossa. Tänään viimeksi tätä hinkattiin. Kun käsi vähänkään kosketti ovenkahvaa, jo irtosi masu maasta. Meni toki takaisin maahan, kun pyydettiin, mutta sellaista varaslähdön tuntua siinä vaan oli. 

Omasta laiskuudesta ja saamattomuudesta on taas itseään kiittäminen. Tämä kaveri vaatisi niin paljon toistoja ja hyviä palkkauksia, ettei tahdo laiska ihminen pystyä niin määrätietoiseen ja vankkumattomaan toimintaan. Kyllä niin itseäni piiskaan saamattomuudesta. Joskus sitä miettii, miksi ihmeessä laittaa rahaa kaikenmaailman koirakursseihin, kun ei niitä oppeja kuitenkaan jaksa/ehdi/viitsi joka päivä arjessa toteuttaa. 

Tänään kävimme pitkästä aikaa kylässä serkkuni luona. Kissat oli tällä kertaa piiloitettu koirilta ja niinpä nämä meidän kaksi "herran enkeliä" siellä juoksivat serkkuni isossa huushollissa kuin mitkäkin heikkopäiset. Kissankiipeilytelineetkin tuli testattua. Yllättäen Sakko kiipeili Rapsua enemmän. Rapsu pisti kaiken energiansa hyllyjen ja laatikoiden tutkimiseen ja kanteli milloin mitäkin kissan lelua suussaan ylpeänä saaliistaan. Hiiriäkin! Duracell-heeleri kuvaus sopi molempiin koiriin tänä iltana.

Muistui mieleen ajat, jolloin omat kolme lastani olivat alle kouluikäisiä. Mihinkään hienoon huusholliin ei heidän kanssaan mieli tehnyt mennä (eikä meitä kyllä kutsuttukaan),  kun ei millään pystynyt niitä vartioimaan niin, etteikö sormet olisi olleet jossain väärässä paikassa. Huoh!

Serkkuni tuumasikin illan päätteeksi, että ensi kerralla valmistautuu kuin pikkulasten tuloon. Tavarat nostetaan riittävän korkealla ja huolehditaan siitä, ettei mitään kiellettyä ole näkyvillä. Sillä kotiin näitä ihania karvaturreja ei kuitenkaan saa jättää - näin totesivat. 

Rapsu on ollut aikamoisen varautunut vieraiden ihmisten suhteen. Nyt on viime viikkoina huomattu, että ei enää arasta ihmisiä ja antaa vieraan ihmisen jo koskeakin. Minusta se on ihan huippujuttu ja siitä olen tosi iloinen, koska varautuneen koiran kanssa puuhaaminen olisi astetta haasteellisempaa. Mutta vielä meillä on pitkä matka siihen, että uskallan edes harkita Rapsun viemistä näyttelyyn tuomarin kopeloitavaksi. Seuraava eläinlääkärikäynti jännittää itseäni ihan suunnattomasti. Mistä tulikin mieleeni, että on ollut tarkoitus käydä Rapsun kanssa ihan vain piipahtamassa läheisellä eläinlääkäriasemalla. Laitanpa kalenteriin!

Edes hetki paikallaan

Tässä kuva jouluaatolta, kun olimme koirien kanssa mökkimaastossa lenkillä. Rapsu pidettiin vapaana osan aikaa lenkistä ja harjoiteltiin luoksetuloa, joka ei varsinaisesti  ole ollut ongelma Rapsun kanssa. Hyvin tulee kutsusta luo mökkipihalla. Kuvasta vielä sen verran, että täysin mahdotonta oli saada hyvää kuvaa, jossa molemmat koirat olisivat katsoneet kameraan päin. Ja koska Rapsu on tämän postauksen sankari, niin valitsin kuvan, jossa Rapsu katsoo tarkkaavaisena Isännän namitaskua ja Sakko etsii maasta sinne heitettyjä nameja. 

Luoksetulon harjoittelu on tarpeen. Viikko sitten Rapsu säikäytti meidät ihan tosissaan karkaamalla kaulapannasta pelästyttyään autoa suojatiellä. Ei kuunnellut Isännän käskyjä vaan juoksi sekopäisenä karkuun. Isäntä hälytti minut kesken SLHY:n hallituksen kokouksen koiruutta etsimään ja minä pakotin kyläilemässä olleen poikani myös etsintäpuuhiin. 

Koomisinta siinä hässäkässä oli, että minä ja poikani etsittiin Sakkoa, kun kuulin  hätyyntyneen Isännän puuskutuksen väärin. Koirahan lopulta löytyi kotiovelta. Isäntä hänet siitä pongasi, kun tuli Sakkoa tuomaan kotiin. Jälkikäteen naureskelin, että onneksi törmäsi Isäntä karkulaiseen, kun me kaksi muuta hakijaa oltiin ihan eri koiraa etsimässä. 

Asutaan vilkkaasti liikennöidyllä alueella ja kotiin päästäkseen Rapsun on pitänyt yksi vilkasliikenteinen tie ylittää. Onni onnettomuudessa, että selvisi ehjin nahoin kotiin.  Ja hallituksen kokouskin jatkui jahdin päätyttyä onnellisesti. Sihteerikön elämää - sitähän tämä. 

Mutta palaan jouluaaton lenkkiin. Välillä Rapsu juoksi niin kauas, että näköyhteys katosi, mutta tuli luokse kutsuttaessa. Juoksi ihan mahdottoman lujaa viereen, otti namin ja taas mentiin. Välillä kääntyi katsomaan, tullaanko perässä ja jos oltiin testimielessä käännytty takaisin tulosuuntaan, tuli luokse pyytämättä. En yhtään epäile, etteikö koira tulisi luo kutsuttaessa, mutta treenataan vielä vaan varmemmaksi. Erityisesti tuon karkureissun jälkeen on olo, että luoksetulosta pitää tehdä niin varma kuin ikinä mahdollista. Mörköiän metkutkin tietysti tekevät osansa eikä kaikkea arkuutta ei koulutuksella saada karsittua. Ei millään voida ennakoida, mitä mahtaa seuraavaksi pelästyä. Pentulaatikon rohkelikko ei tällä kertaa ollutkaan se vahvoin lenkki siitä pentueesta. 

Ei uskalleta koko aikaa pitää vapaana, kun meidän upeissa mökkimaastoissa kulkee paljon metsästäjiä autoinensa ja kaikenlaisia koirien ulkoiluttajia. Saa koko aika olla itsekin korvat höröllä, mitä ääniä läheltä kuuluu. Ja luonnollisesti tarkkailla koiria, havaitsevatko he jotain. Muutamaa isoa laumanvartijaa niillä metsäteillä ulkoilutetaan aika usein. Onneksi ovat fiksuja ihmisiä ne ulkoiluttajat. Kerrankin, kun oltiin sienimetsästä kotiinpäin menossa, huusivat kaukaa, että ovat tulossa. Minä nappasin Sakkon ja Rapsun lyhyeen hihnaan ja hihkaisin heille, että menisivätkö ohi, jos väistäisin. Hienosti hoitui ohitus. 

Loppuun vielä kylmiä lukuja Mustin ja Mirrin vaa'alta. Rapsu painoi 11,3 kiloa. Sakko on lemmentuskissaan syönyt jonkin verran huonommin ja vaaka näytti pientä pudotusta, 10,5 kiloa oli päivän luku viikko sitten. Niin on siis kakara riiviöheeleri mennyt painossa isoveli hirmuheelerin ohi. Jokohan se on todettava, että pentu ei ole enää pentu vaan varsin ronski heeleriuroksen alku.