😪Tänään täällä Messukeskuksessa Koiramessuilla - siitäkin huolimatta, että selkä on jumissa. Aamulla nappasin kaksi Sirdaludia ja tulin tänne Koiramessujen Rotutorille. Pikkasen alkoi uni painaa juuri pahimmilleen, kun oli meidän yhdistyksen vuoro pitää rotuesittely ja minä olin tietenkin lupautunut sen pitämään yhdistyksen puheenjohtajan ollessa koiransa kanssa kehässä pahimmilleen samaan aikaan. Suukin kuivui siinä puhuessa melko tehokkaasti, onneksi olin varautunut juomapullolla. Eikä onneksi pitkä ollut slottikaan.
Väsymys meni onneksi ohi. Pari kuppia kahvia, lounas ja reippailu puotien, näyttelykehien ja ravintoloiden seassa piristi. Oma vuoro Rotutorin Heeleri - ständillä oli luonnollisesti päivän viimeinen ja tätä kirjoittaessa vielä edessä. Löysin näes mukavan penkin täältä yläaulasta, ja ajankuluksi ryhdyin kirjoittamaan.
Itse asiassa pari päivää olen pohtinut kirjoittaa siitä, kuinka ylpeä olen tuosta Sakko-hirmuheeleristä. Kuinka herrasmiesmäinen hän osaa olla halutessaaan. Kuinka kiltti ja kärsivällinen hän on Rapsu-riiviöheeleriä kohtaan. Kuinka taitava koira hän osaa halutessaan olla. Sakko on saanut niin ison osan minun sydämestä, ettei yksikään koira aikaisemmin.
Ja kuinka kiintynyt Sakko tuntuu olevan minuun. Kun olen kotona, seuraa hän minua. Tulee minun jalkoihin nukkumaan. Istuu sohvalle minun viereeni. Tuntuu, kuin jopa tottelisi paremmin minun käskyjä kuin Isännän.
Tämä ei ollenkaan tarkoita sitä, etteikö Rapsu-riiviöheelerillä olisi sijaa sydämessäni, mutta ainakin vielä se on pienempi asumus. Liekö nuoren herran mörköiälläkin jotain tekemistä asian kanssa. Sakkon mörköikä oli muistini mukaan paljon vaikeampi kuin Rapsun ja jotenkin se lohduttaa, että Sakkosta kasvoi ihana, rakastettava, ison egon omaava pieni koira, niin kyllä Rapsustakin varmaan kunnon koirakansalainen saadaan. Lisää kouluttamista ja sitkeyttä - kyllä siitä hyvä tulee.
Huomennakin Koiramessut kutsuvat. Jälleen oma vuoro on päivän päätteeksi. Saanhan näin näppärästi kerättyä Puodin tavarat kotiin. Mutta yhtälailla aamusta alkaen aattelin paikalle tulla. Näkemään ja kokemaan. Tapaamaan ihmisiä ja ehkä jopa sorrun ostamaan jotain pientä kotona kiltisti odottaville heelereille. Isäntää en kuitenkaan ryhdy lahjomaan koiramessuleskeyden takia.
Lounaalla kävin kahden kasvattajan kanssa mielenkiintoisen keskustelun siitä, miten muille selittäessään koiranäyttelyiden logiikkaa, kuluja, palkitsemisjärjestelmää ja mitä näyttelymenestyksellä saavuttaa, saattaa itsekin ruveta kyseenalaistamaan miksi käy näyttelyissä. Täällä kun katsoo ympärilleen, paikka on täpötäynnä ihmisiä, joiden mielestä kaikessa tässä jo jotain järkeä.
 |
| Tässä väsymys on hiipimässä ja hetkeä myöhemmin haukotutti makeasti. |
Väsymys meni onneksi ohi. Pari kuppia kahvia, lounas ja reippailu puotien, näyttelykehien ja ravintoloiden seassa piristi. Oma vuoro Rotutorin Heeleri - ständillä oli luonnollisesti päivän viimeinen ja tätä kirjoittaessa vielä edessä. Löysin näes mukavan penkin täältä yläaulasta, ja ajankuluksi ryhdyin kirjoittamaan.
Itse asiassa pari päivää olen pohtinut kirjoittaa siitä, kuinka ylpeä olen tuosta Sakko-hirmuheeleristä. Kuinka herrasmiesmäinen hän osaa olla halutessaaan. Kuinka kiltti ja kärsivällinen hän on Rapsu-riiviöheeleriä kohtaan. Kuinka taitava koira hän osaa halutessaan olla. Sakko on saanut niin ison osan minun sydämestä, ettei yksikään koira aikaisemmin.
Ja kuinka kiintynyt Sakko tuntuu olevan minuun. Kun olen kotona, seuraa hän minua. Tulee minun jalkoihin nukkumaan. Istuu sohvalle minun viereeni. Tuntuu, kuin jopa tottelisi paremmin minun käskyjä kuin Isännän.
Tämä ei ollenkaan tarkoita sitä, etteikö Rapsu-riiviöheelerillä olisi sijaa sydämessäni, mutta ainakin vielä se on pienempi asumus. Liekö nuoren herran mörköiälläkin jotain tekemistä asian kanssa. Sakkon mörköikä oli muistini mukaan paljon vaikeampi kuin Rapsun ja jotenkin se lohduttaa, että Sakkosta kasvoi ihana, rakastettava, ison egon omaava pieni koira, niin kyllä Rapsustakin varmaan kunnon koirakansalainen saadaan. Lisää kouluttamista ja sitkeyttä - kyllä siitä hyvä tulee.
Huomennakin Koiramessut kutsuvat. Jälleen oma vuoro on päivän päätteeksi. Saanhan näin näppärästi kerättyä Puodin tavarat kotiin. Mutta yhtälailla aamusta alkaen aattelin paikalle tulla. Näkemään ja kokemaan. Tapaamaan ihmisiä ja ehkä jopa sorrun ostamaan jotain pientä kotona kiltisti odottaville heelereille. Isäntää en kuitenkaan ryhdy lahjomaan koiramessuleskeyden takia.
Lounaalla kävin kahden kasvattajan kanssa mielenkiintoisen keskustelun siitä, miten muille selittäessään koiranäyttelyiden logiikkaa, kuluja, palkitsemisjärjestelmää ja mitä näyttelymenestyksellä saavuttaa, saattaa itsekin ruveta kyseenalaistamaan miksi käy näyttelyissä. Täällä kun katsoo ympärilleen, paikka on täpötäynnä ihmisiä, joiden mielestä kaikessa tässä jo jotain järkeä.
Kommentit
Lähetä kommentti