😟Tällä viikolla nose work treeneissä meille vielä uusi kouluttaja-tuttavuus totesi Sakkosta, että turnauskestävyyttä puuttuu ja lähetti meidät kotiin kesken tunnin. Ei meiltä jäänyt väliin kuin yksi harjoituskierros, mutta jotenkin kotiin päästyäni harmitti.
Olen käynyt pelkästään Heiluvan Hännän kursseilla ja toistaiseksi pitänyt molemmista kouluttajista, joiden kanssa olen enemmän ollut tekemisissä. Nyt meillä on uusi kouluttaja, jonka johdolla nyt toisen kerran kävimme palautumassa nose workin ihmeelliseen maailmaan. Jotenkin meidän - siis minun ja kouluttajan - sielunmaailmat eivät kohtaa. Enkä tarkoita ollenkaan, että hän olisi huono työssään. Hän on hidastempoinen ja puhuu hiljaa. Eli juuri päinvastainen kuin minä.
Varmaan hän on saanut meistä esitietoa toiselta kouluttajalta, joka talossa vielä on. (Toinen meidän aikaisemmista kouluttajista lähti omaan yritykseen kesällä.) Mietin, onko esitietoa annettu vain koirasta, vain minusta vaiko meistä koirakkona. Onko kerrottu, miten meidän jokainen kerta on erilainen? Miten meidän kontakti on joskus aivan kohdillaan ja toisinaan taas tuntuu, että minä ja Sakko olemme täysin toisistamme riippumattomia yksilöitä, joita ei yhdistä mikään muu kuin talutushihna.
Kun sitten hieman harmiteltuani mietin tuota turnauskestävyyttä ja kotiinlähetystä, niin tuli mieleen muutamiakin kertoja, joissa olen itse todennut, että olisi pitänyt lopettaa jo ennen kuin Sakko turhautuu. Eli varmasti oli loistava valinta kouluttajalta lähettää meidät kotiin siinä vaiheessa, kun ei Sakkolla enää ollut motivaatiota jatkaa. Aina en osaa tulkita, vieläkään, Sakkoa riittävän nopeasti, mutta satunnaisesti arvailemalla aavistan, missä vaiheessa motivaatio loppuu ja turhautuminen alkaa.
Yksi kasvattaja sanoi minulle, että minun pitää keksiä se keino, millä Sakkon motivaatio pidetään yllä. Vaikeaa se on, kun joskus riittää pelkät kehut, toisinaan herkut, joskus lelut tai leikkiminen, mutta mikään näistä ei ole vielä se ylivertaisin, joka toimisi aina.
Olisi tosi hienoa löytää SE motivaation ylläpitäjä, joka mahdollistaisi meille noseworkissa jatkamisen ihan kilpailuihin asti. Enkä pahastuisi, jos vaikka Rally-Tokoakin uskallettaisiin lähteä kokeilemaan. Kyllä minulla sen verran kilpailuviettiä on, että houkuttelee mutta sitten toisaalta pitää poissa kilparadoilta, kun ei tunnu löytyvän sitä hopealuotia, jolla yhteistyön saisi toimimaan saumattomasti, tilanteessa kuin tilanteessa, paikassa kuin paikassa. Minä niin haluaisin harrastaa jotain tuon koiruuden kanssa!
Omaa turnauskestävyyttä koettelee tällä hetkellä työssäviihtymättömyys. Nukun huonosti ja välillä työpäivä kuluu hammasta kiristellen, joskus jopa kyyneliä niellen ja ihan satunnaisesti kyynel vierähtää poskelle. Olen tässä pohtinut, että mikä vika minussa on, kun nykyään tuntuu, ettei työ, jota periaatteessa rakastan, enää tunnu miltään. Mutta eilen illalla minulla syttyi lamppu, että mitä ihmettä minä oikein teen. Elämä on valintoja ja mikä ihme minua estää tekemästä jälleen uutta valintaa ja lähteä etsimään sitä jotain, mikä vielä voisi motivoida ja mistä voisin nauttia. Ehkä nyt on aika tehdä jotain muuta, kun ei enää tunnu tämä työ miellyttävän. Onhan tässä vielä eläkeikään 13 pitkää vuotta. On varsin kamalaa, jos pitää jäljellä olevat vuodet kärvistellä.
Ehkä voisimme yhdessä Sakkon kanssa lähteä hakemaan motivaation lähdettä ja ylläpitäjää.
Olen käynyt pelkästään Heiluvan Hännän kursseilla ja toistaiseksi pitänyt molemmista kouluttajista, joiden kanssa olen enemmän ollut tekemisissä. Nyt meillä on uusi kouluttaja, jonka johdolla nyt toisen kerran kävimme palautumassa nose workin ihmeelliseen maailmaan. Jotenkin meidän - siis minun ja kouluttajan - sielunmaailmat eivät kohtaa. Enkä tarkoita ollenkaan, että hän olisi huono työssään. Hän on hidastempoinen ja puhuu hiljaa. Eli juuri päinvastainen kuin minä.
Varmaan hän on saanut meistä esitietoa toiselta kouluttajalta, joka talossa vielä on. (Toinen meidän aikaisemmista kouluttajista lähti omaan yritykseen kesällä.) Mietin, onko esitietoa annettu vain koirasta, vain minusta vaiko meistä koirakkona. Onko kerrottu, miten meidän jokainen kerta on erilainen? Miten meidän kontakti on joskus aivan kohdillaan ja toisinaan taas tuntuu, että minä ja Sakko olemme täysin toisistamme riippumattomia yksilöitä, joita ei yhdistä mikään muu kuin talutushihna.
Kun sitten hieman harmiteltuani mietin tuota turnauskestävyyttä ja kotiinlähetystä, niin tuli mieleen muutamiakin kertoja, joissa olen itse todennut, että olisi pitänyt lopettaa jo ennen kuin Sakko turhautuu. Eli varmasti oli loistava valinta kouluttajalta lähettää meidät kotiin siinä vaiheessa, kun ei Sakkolla enää ollut motivaatiota jatkaa. Aina en osaa tulkita, vieläkään, Sakkoa riittävän nopeasti, mutta satunnaisesti arvailemalla aavistan, missä vaiheessa motivaatio loppuu ja turhautuminen alkaa.
Yksi kasvattaja sanoi minulle, että minun pitää keksiä se keino, millä Sakkon motivaatio pidetään yllä. Vaikeaa se on, kun joskus riittää pelkät kehut, toisinaan herkut, joskus lelut tai leikkiminen, mutta mikään näistä ei ole vielä se ylivertaisin, joka toimisi aina.
Olisi tosi hienoa löytää SE motivaation ylläpitäjä, joka mahdollistaisi meille noseworkissa jatkamisen ihan kilpailuihin asti. Enkä pahastuisi, jos vaikka Rally-Tokoakin uskallettaisiin lähteä kokeilemaan. Kyllä minulla sen verran kilpailuviettiä on, että houkuttelee mutta sitten toisaalta pitää poissa kilparadoilta, kun ei tunnu löytyvän sitä hopealuotia, jolla yhteistyön saisi toimimaan saumattomasti, tilanteessa kuin tilanteessa, paikassa kuin paikassa. Minä niin haluaisin harrastaa jotain tuon koiruuden kanssa!
Omaa turnauskestävyyttä koettelee tällä hetkellä työssäviihtymättömyys. Nukun huonosti ja välillä työpäivä kuluu hammasta kiristellen, joskus jopa kyyneliä niellen ja ihan satunnaisesti kyynel vierähtää poskelle. Olen tässä pohtinut, että mikä vika minussa on, kun nykyään tuntuu, ettei työ, jota periaatteessa rakastan, enää tunnu miltään. Mutta eilen illalla minulla syttyi lamppu, että mitä ihmettä minä oikein teen. Elämä on valintoja ja mikä ihme minua estää tekemästä jälleen uutta valintaa ja lähteä etsimään sitä jotain, mikä vielä voisi motivoida ja mistä voisin nauttia. Ehkä nyt on aika tehdä jotain muuta, kun ei enää tunnu tämä työ miellyttävän. Onhan tässä vielä eläkeikään 13 pitkää vuotta. On varsin kamalaa, jos pitää jäljellä olevat vuodet kärvistellä.
Ehkä voisimme yhdessä Sakkon kanssa lähteä hakemaan motivaation lähdettä ja ylläpitäjää.
 |
| Katse kohti tuntematonta tulevaisuutta |
Kommentit
Lähetä kommentti