Sakko, Rapsu ja emäntänsä Soikka

😊 Tänään olin pitkästä aikaa pihalla puutarhahommissa. Olin aitauksen ulkopuolella ja Rapsu kaipasi nännikumeille heittäjää. Ne kun ovat Rapsun mielestä aivan parhaita leluja. Rapsun paha tapa kuitenkin on haukkumalla ilmoittaa, milloin olisi syytä leikkiä.  Mökkinaapuri kiipeili mökkinsä katolla harjaamassa sammaletta kattohuovasta ja mutisi sieltä ohjeita minulle. Lopulta hermostui ja kehotti viemään koiran sisälle.  Ihan kuin minäkään olisin siitä haukkumisesta nauttinut. Yritin täyttää lehtikompostoria ja vähän väliä Rapsu ilmoitti aidan toiselta puolelta, että kaipaa taas lelun heittäjää.  Nappasin koiran kainaloon ja vein sisälle käskystä. Totesin kyllä naapurille, että eipä tämä ole kuin tilapäinen helpotus.  Kun Rapsu sitten pääsi uudestaan ulos ja naapurikin oli jo mennyt sisälle, päätin aloittaa pienen harjoittelun. Nostin kaikki nännikumit aidan toiselle puolelle niin ettei Rapsu saanut niitä. Heitin yhden nännikumin kerrallaan ja odotin, että Rapsu tuo nännärin takaisin. A

😲 Ensin vain hankittiin Koira, Sakko. Sitten hankittiin heelerille Heeleri kaveriksi, Rapsu. Kun näitä kahta katseli ja ihmetteli, että mitenkä samasta rodusta on kotiimme saatu kaksi noinkin erilaista yksilöä, alkoi kiinnostus heräämään jalostuksen saloista.  Ja yhtä äkkiä huomaan ilmoittautuneeni Kasvattajan Peruskurssille, kuuluvani yhdistyksen jalostustoimikuntaan ja lukevani iltani ratoksi Katariina Mäen ja Salme Mujusen kirjaa "Koiranjalostus - perinnöllisyyden ja jalostuksen perusteet".  Joku sanoi kerran, kun ääneen ihmettelin, että mitenkäs minä nyt näihin koirahommiin näin hurahdin, jotakin sen suuntaista, ettei voisi muuta minusta kuvitellakaan. Ehkä minulla on hieman taipumusta innostua ja jarru tuntuu puuttuvan monissa asioissa. Tässä viehättää myös se, että kyse on minulle täysin uudesta asiasta. Uuden oppiminen on aina ollut intohimoni ja kun työelämässä on ikään kuin seinä vastassa eikä osaa ottaa uutta suuntaa, on ihanaa innostua jostain ihan täydellisesti e