💔Tässä on viime päivinä eletty melkoista tunteiden vuoristorataa.
Sunnuntaina, kun palattiin loman jälkeen kaupunkiin, koirat karkasivat auki jääneestä terassinportista. Olivat siinä ensin juosseet edestakaisin sisään ja ulos, Rapsu härnäsi Sakkoa ja meno oli melkoista. Tuli hiljaista ja ajattelin, että pojat rauhoittuivat. Kunnes kuulin Isännän huutavan "no nyt ne on karanneet".
Hirveä hätä ja huoli oli ensimmäinen ajatus. Lähellä vilkasliikenteinen tie ja pojilla vauhti päällä. Ei ollut aikaa edes kenkiä hakea vaan lähdin paljain varpain pihalle koiria huutelemaan. Suunnistin talon sisäpihan kulkuväylälle. Isäntä suuntasi läheiseen puistoon.
Jo siellä pari nuorta naista huuteli, että onko tämä sinun ja näyttivät Rapsua. Kun kysyin, näkyykö toista, niin näyttivät käsillä, että juu, tuolla se menee. Isäntä oli siinä vaiheessa kuullut huuteluni ja tuli ja otti Rapsun kiinni. Rapsuhan ei ole mikään ongelma. Jos vain on namia, niin kyllä tulee luo ja on hyvin tyytyväinen.
Mutta Sakko... Niin näin ajatuskuplan koiran pään päällä. "Hei, mä olen vapaa. Mä voin mennä minne vaan ja nyt ne vielä otti tuon riiviöheelerin kiinni, niin voin mennä ihan yksin." Meillä on yhä haaste siinä, että Sakko kyllä tulee luo, muttei tahdo antaa kiinni. Enkä syytä muita kuin itseämme. Aivan liian usein on tehty niin, että kiinniotosta on seurannut jotain tylsää - on viety sisälle mökkiin ja itse lähdetty pois tai jotain muuta vastaavaa. En minäkään tulisi niin liki, että kiinni saisitte.
Yritin ratkaista tilanteen niin, että lähdinkin ikään kuin lenkille. Sakko kulki kyllä nätisti lähellä ja tuli luo kutsuttaessa, mutta koska olin jo ehtinyt vapauttaa valjaista, ei ollut mitään keinoa ottaa koirasta kiinni. Siinä minä sitten kuljin läheisessä puistossa paljain varpain toivoen, että ei tule toisia koiria tai vilkkaasti liikkuvia lapsia tai kiukkuisia aikuisia vastaan tai etten astu koiran paskaan tai vielä pahempaa, lasinsiruihin.
Puiston keskellä oli sitten se paikka, jossa piti jotain tehdä. Mihin tahansa suuntaan siitä lähdettäisiin, olisi ajotie lähellä. Sakkon ajatuskuplassa luki selvästi "tuo yrittää saada minut kiinni, mutta minullapa on hauskaa enkä tahdo tämän hauskuuden loppuvan". Ryhdyin sitten haastamaan Sakkoa leikkiin. Onneksi oli joku lapsi kasannut ison kasan oksia polun viereen. Niitä heiluttelemalla sain Sakkon mukaan leikkiin ja kun hetki oli leikitty, nappasin koiran kainaloon.
Enkä yhtään liian aikaisin, sillä jo rupesi lähestymään hälytysajo pillit huutaen. Kävelin Sakko sylissäni kohti kotipihaa ja kuuntelin koiran sydäntäsärkevää kilpaulvontaa ambulanssin kanssa. Isäntäkin käveli meitä vastaan hihnan kanssa, mutta mitäpä se auttoi, kun ei ollut pantaa eikä valjaita.
Kyllä siinä ehti muutama kiukunkyynel poskelle vierähtämään, kun en saanut Sakkoa kiinni. Kiukkuinen olin itselleni, että olin saanut meidät siihen jamaan, ettei koira luota omiin ihmisiinsä. Muutama kyynel taisi olla pelkoakin, että jostain ilmestyy koira, johon Sakko reagoisi. Mutta ennen kaikkea kotiin päästyä kyyneleet olivat helpotuksen kyyneleitä. Molemmat koirat saatiin ehjänä kotiin.
Seuraavana päivänä arki alkoi ja minun oli palattava töihin. Ja tietysti heti ekana työpäivänä oli pakollinen meno töiden jälkeen, joten kotiinpaluu oli todella myöhään. Podin huonoa omaatuntoa, kuinkas muuten. Erityisesti Sakko hakeutui illalla luo, pyrki syliin ja syliin päästyään kiipesi olkapäälle. Rapsu oli - kuten aina - silkkaa energiaa. Se on kuin duracell pupu. Paikallaan ainoastaan kun nukkuu!
Eilen olin sitten illalla Sakkon kanssa Tokon ja Rally-Tokon alkeissa Heiluvassa Hännässä. Olin itse sinne mentäessä tosi stressaantunut. Töissä oli ollut yksi hankala tilanne ja yksi muukin asia otti päähän. Lisäksi jännitin, että mitenköhän Sakko reagoi, kun on outoja koiria ympärillä. Siis en todellakaan ollut siinä mielentilassa, että kannattaa mennä herkästi reagoivan koiran kanssa yhtikäs minnekään. Ja sehän näkyi. Omassa stressaantuneessa mielentilassani en taaskaan osannut toimia oikein ja niinpä omalla käytökselläni lisäsin Sakkon kierroksia.
Kurssin jälkeen ajeltiin möksälle. Minä ajattelin tehdä pari etäpäivää täältä käsin ja Isäntä haaveilee menevänsä metsään Sakkon kanssa. Oli siinä pelkääjän paikalla aikaa lueskella lisää koiran stressistä ja sen oireista. Löysin Eläimemme.fi sivulta artikkelin koiran stressistä ja sieltä kohdan, joka sai todellisen piston sydämeen aikaiseksi, sillä tuon lyhyen kurssituokion aikana Sakko ehti purra rikki kaksi lelua ja harrastuskassimme sangan.
Onhan se selvää, että kuten ei ihmiselle, ei myöskään koiralle pitkäaikainen stressi ole hyvästä. Terveys on asia, jonka arvon ymmärtää vasta kun sen menettää.
Sunnuntaina, kun palattiin loman jälkeen kaupunkiin, koirat karkasivat auki jääneestä terassinportista. Olivat siinä ensin juosseet edestakaisin sisään ja ulos, Rapsu härnäsi Sakkoa ja meno oli melkoista. Tuli hiljaista ja ajattelin, että pojat rauhoittuivat. Kunnes kuulin Isännän huutavan "no nyt ne on karanneet".
Hirveä hätä ja huoli oli ensimmäinen ajatus. Lähellä vilkasliikenteinen tie ja pojilla vauhti päällä. Ei ollut aikaa edes kenkiä hakea vaan lähdin paljain varpain pihalle koiria huutelemaan. Suunnistin talon sisäpihan kulkuväylälle. Isäntä suuntasi läheiseen puistoon.
Jo siellä pari nuorta naista huuteli, että onko tämä sinun ja näyttivät Rapsua. Kun kysyin, näkyykö toista, niin näyttivät käsillä, että juu, tuolla se menee. Isäntä oli siinä vaiheessa kuullut huuteluni ja tuli ja otti Rapsun kiinni. Rapsuhan ei ole mikään ongelma. Jos vain on namia, niin kyllä tulee luo ja on hyvin tyytyväinen.
Mutta Sakko... Niin näin ajatuskuplan koiran pään päällä. "Hei, mä olen vapaa. Mä voin mennä minne vaan ja nyt ne vielä otti tuon riiviöheelerin kiinni, niin voin mennä ihan yksin." Meillä on yhä haaste siinä, että Sakko kyllä tulee luo, muttei tahdo antaa kiinni. Enkä syytä muita kuin itseämme. Aivan liian usein on tehty niin, että kiinniotosta on seurannut jotain tylsää - on viety sisälle mökkiin ja itse lähdetty pois tai jotain muuta vastaavaa. En minäkään tulisi niin liki, että kiinni saisitte.
Yritin ratkaista tilanteen niin, että lähdinkin ikään kuin lenkille. Sakko kulki kyllä nätisti lähellä ja tuli luo kutsuttaessa, mutta koska olin jo ehtinyt vapauttaa valjaista, ei ollut mitään keinoa ottaa koirasta kiinni. Siinä minä sitten kuljin läheisessä puistossa paljain varpain toivoen, että ei tule toisia koiria tai vilkkaasti liikkuvia lapsia tai kiukkuisia aikuisia vastaan tai etten astu koiran paskaan tai vielä pahempaa, lasinsiruihin.
Puiston keskellä oli sitten se paikka, jossa piti jotain tehdä. Mihin tahansa suuntaan siitä lähdettäisiin, olisi ajotie lähellä. Sakkon ajatuskuplassa luki selvästi "tuo yrittää saada minut kiinni, mutta minullapa on hauskaa enkä tahdo tämän hauskuuden loppuvan". Ryhdyin sitten haastamaan Sakkoa leikkiin. Onneksi oli joku lapsi kasannut ison kasan oksia polun viereen. Niitä heiluttelemalla sain Sakkon mukaan leikkiin ja kun hetki oli leikitty, nappasin koiran kainaloon.
Enkä yhtään liian aikaisin, sillä jo rupesi lähestymään hälytysajo pillit huutaen. Kävelin Sakko sylissäni kohti kotipihaa ja kuuntelin koiran sydäntäsärkevää kilpaulvontaa ambulanssin kanssa. Isäntäkin käveli meitä vastaan hihnan kanssa, mutta mitäpä se auttoi, kun ei ollut pantaa eikä valjaita.
Kyllä siinä ehti muutama kiukunkyynel poskelle vierähtämään, kun en saanut Sakkoa kiinni. Kiukkuinen olin itselleni, että olin saanut meidät siihen jamaan, ettei koira luota omiin ihmisiinsä. Muutama kyynel taisi olla pelkoakin, että jostain ilmestyy koira, johon Sakko reagoisi. Mutta ennen kaikkea kotiin päästyä kyyneleet olivat helpotuksen kyyneleitä. Molemmat koirat saatiin ehjänä kotiin.
Seuraavana päivänä arki alkoi ja minun oli palattava töihin. Ja tietysti heti ekana työpäivänä oli pakollinen meno töiden jälkeen, joten kotiinpaluu oli todella myöhään. Podin huonoa omaatuntoa, kuinkas muuten. Erityisesti Sakko hakeutui illalla luo, pyrki syliin ja syliin päästyään kiipesi olkapäälle. Rapsu oli - kuten aina - silkkaa energiaa. Se on kuin duracell pupu. Paikallaan ainoastaan kun nukkuu!
Eilen olin sitten illalla Sakkon kanssa Tokon ja Rally-Tokon alkeissa Heiluvassa Hännässä. Olin itse sinne mentäessä tosi stressaantunut. Töissä oli ollut yksi hankala tilanne ja yksi muukin asia otti päähän. Lisäksi jännitin, että mitenköhän Sakko reagoi, kun on outoja koiria ympärillä. Siis en todellakaan ollut siinä mielentilassa, että kannattaa mennä herkästi reagoivan koiran kanssa yhtikäs minnekään. Ja sehän näkyi. Omassa stressaantuneessa mielentilassani en taaskaan osannut toimia oikein ja niinpä omalla käytökselläni lisäsin Sakkon kierroksia.
Kurssin jälkeen ajeltiin möksälle. Minä ajattelin tehdä pari etäpäivää täältä käsin ja Isäntä haaveilee menevänsä metsään Sakkon kanssa. Oli siinä pelkääjän paikalla aikaa lueskella lisää koiran stressistä ja sen oireista. Löysin Eläimemme.fi sivulta artikkelin koiran stressistä ja sieltä kohdan, joka sai todellisen piston sydämeen aikaiseksi, sillä tuon lyhyen kurssituokion aikana Sakko ehti purra rikki kaksi lelua ja harrastuskassimme sangan.
Esineiden tuhoaminen ei ole normaalia koiran käytöstä, ja se on yksi merkki stressistä. Jos tulet kotiin ja näet tyynysi silppuna, älä toru koiraasi, vaan mieti miksi se saattaisi olla hyvin ahdistunut ja mitä asialle voisit tehdä.
Koiran stressi on ei-tahdonalainen ilmiö, ja samoin kuin ihminenkään ei voi lopettaa hampaiden narskuttelua tai kynsien pureskelemista, koira ei voi olla nousematta ihmisten jalkoja vasten tai silpomatta tyynyjä. Ainoastaan stressin aiheuttajan poistaminen saa koiran stressin katoamaan.
Mökille kun päästiin, kävelin Sakkon kanssa rantaan katsomaan kuuta. Oli jo pimeää, sillä kello oli melkein puoli yksitoista illalla. Annoin Sakkon pyöriä hiekassa ja haistella ympäristöään. Annoin olla koira ja tehdä koiramaisia asioita. Ilta oli mitä ihanin, mutta oma mieli oli melko synkkä. Niin taas vannotin itseni ryhdistäytymään - onhan meidän pystyttävä tarjoamaan koiralle hyvä koiruus. Oppiminen jatkuu. Päivä kerrallaan kohti parempaa kumppanuutta. |
| 13.8. Varesjärven kuutamo |
Kommentit
Lähetä kommentti