Pakko avautua tästä "valinnan" tuskasta, jota olen kokenut pennun kotiintulon jälkeen.
Hyvä hetki koiranpennulle oli nyt, koska isäntä jäi kotiherraksi ja hänen päiviinsä oli saatava täytettä. Lisäksi itsellekin olisi hyvä harrastus tarpeeseen monen vuoden työhön uppoutumisen jälkeen.
Niinpä! Ei ollutkaan niin helppoa pistää työelämää taustamoodiin. Koko kesäloman jälkeisen ajan olen paahtanut pitkää päivää ja viettänyt moninaisia tunteja lukemalla ja tenttimällä päähäni lisää oppia, jota tarvitaan työssäni. Monta iltaa olen lukinnut itseni työhuoneeseen ja antanut isännän ja koiran viettää omaa elämäänsä suljettujen ovien takana. Tuntien huonoa omaatuntoa, kuinkas muutenkaan. Tämän piti olla SE muutos, jonka tarvitsin.
Kaikesta tästä huolimatta olen ollut erittäin otettu, että silloin kun olen läsnä, Sakkokin kulkee minun perässä. Tulee nukkumaan jalkojeni viereen. Vaihtaa paikkaa, kun minä vaihdan. Tulee pyytämään minua leikkimään. Sakko ei jossittele. Kun olen läsnä, on hänkin mukana. Täysillä.
Tunnen suurta kiukkua, että työ vie niin suuren osan elämästäni. Nyt on edessä vielä yksi 2,5 viikon työmatka Intiaan. Sitten toivon, että on saatu tämä iso käynnissä oleva muutos sellaiseen pisteeseen, että voisin vihdoinkin ruveta miettimään, mitä kivaa voisin Sakkon kanssa harrastaa. Että minulla viimein olisi mahdollisuus keskittyä Sakkoon, tulla ajoissa kotiin ja olla läsnä iltaisin. Että voisin suunnitella harrastuksia murehtimatta, koska pitää mennä Intiaan tai lähteä kurssille.
Elämä on valintoja. Yksi valinta, jonka olen tehnyt, on sitoutuminen siihen, mitä teen. Siksi tämä käynnissä ollut työprojekti on ollut numero yksi ja Sakko vasta numero kaksi. Nyt toivon, että voin todella tehdä sen valinnan, että Sakko on numero yksi.
Miksi toivon? Miksi en sano, että valitsen? En tiedä. Sakko on tärkeä ja haluan hänelle parhaan mahdollisen "koiruuden" minkä voi meidän perheessä saada. Toivonkin, että Sakko saa minun lähes tulkoon järjettömän työhön sitoutumisen muuttumaan järjelliseksi määräksi työhön sitoutumista ja riittäväksi määräksi omaa aikaa ja akkujen varaamista tekemällä jotain mukavaa Sakkon kanssa.
Kunhan vaan saadaan tämä projekti maaliin ja lennetään kotiin maaliskuun toisena päivänä sieltä Intiasta, jossa koirilla ei juurikaan ole arvoa. Sitten lopetetaan jossittelu ja aletaan elää oikeaa koiran elämää, minä ja Sakko. Ja isäntä tietysti jatkaa omaan leppoisaan tapaansa.
Hyvä hetki koiranpennulle oli nyt, koska isäntä jäi kotiherraksi ja hänen päiviinsä oli saatava täytettä. Lisäksi itsellekin olisi hyvä harrastus tarpeeseen monen vuoden työhön uppoutumisen jälkeen.
Niinpä! Ei ollutkaan niin helppoa pistää työelämää taustamoodiin. Koko kesäloman jälkeisen ajan olen paahtanut pitkää päivää ja viettänyt moninaisia tunteja lukemalla ja tenttimällä päähäni lisää oppia, jota tarvitaan työssäni. Monta iltaa olen lukinnut itseni työhuoneeseen ja antanut isännän ja koiran viettää omaa elämäänsä suljettujen ovien takana. Tuntien huonoa omaatuntoa, kuinkas muutenkaan. Tämän piti olla SE muutos, jonka tarvitsin.
Kaikesta tästä huolimatta olen ollut erittäin otettu, että silloin kun olen läsnä, Sakkokin kulkee minun perässä. Tulee nukkumaan jalkojeni viereen. Vaihtaa paikkaa, kun minä vaihdan. Tulee pyytämään minua leikkimään. Sakko ei jossittele. Kun olen läsnä, on hänkin mukana. Täysillä.
Tunnen suurta kiukkua, että työ vie niin suuren osan elämästäni. Nyt on edessä vielä yksi 2,5 viikon työmatka Intiaan. Sitten toivon, että on saatu tämä iso käynnissä oleva muutos sellaiseen pisteeseen, että voisin vihdoinkin ruveta miettimään, mitä kivaa voisin Sakkon kanssa harrastaa. Että minulla viimein olisi mahdollisuus keskittyä Sakkoon, tulla ajoissa kotiin ja olla läsnä iltaisin. Että voisin suunnitella harrastuksia murehtimatta, koska pitää mennä Intiaan tai lähteä kurssille.
Elämä on valintoja. Yksi valinta, jonka olen tehnyt, on sitoutuminen siihen, mitä teen. Siksi tämä käynnissä ollut työprojekti on ollut numero yksi ja Sakko vasta numero kaksi. Nyt toivon, että voin todella tehdä sen valinnan, että Sakko on numero yksi.
Miksi toivon? Miksi en sano, että valitsen? En tiedä. Sakko on tärkeä ja haluan hänelle parhaan mahdollisen "koiruuden" minkä voi meidän perheessä saada. Toivonkin, että Sakko saa minun lähes tulkoon järjettömän työhön sitoutumisen muuttumaan järjelliseksi määräksi työhön sitoutumista ja riittäväksi määräksi omaa aikaa ja akkujen varaamista tekemällä jotain mukavaa Sakkon kanssa.
Kunhan vaan saadaan tämä projekti maaliin ja lennetään kotiin maaliskuun toisena päivänä sieltä Intiasta, jossa koirilla ei juurikaan ole arvoa. Sitten lopetetaan jossittelu ja aletaan elää oikeaa koiran elämää, minä ja Sakko. Ja isäntä tietysti jatkaa omaan leppoisaan tapaansa.
 |
| Ihan ensimmäisellä Intian työmatkallani 2010 tämä näkyi sattui sieluun. Nyt, viidettä matkaa odotellessa, tuohonkin on jo tottunut. Koirat elävät kaduilla eikä kukaan välitä. |
Kommentit
Lähetä kommentti